Die So Fluid (UK), Fokker, Nitrokiss

Ensimmäisenä soittovuorossa ollut tamperelainen Nitrokiss aloitti settinsä jo niin aikaisin, että kun saavuin paikalle noin vartti yli kymmenen, oli bändi jo soittanut kymmenisen minuttia. Kirottua! Siispä kiireen vilkkaa portaat alas, rotsi narikkaan ja puolijuoksua halki alakerran mansen rokuja kuulemaan.

Nitrokissin tyylistä tuli sangen nopeasti mieleen kolme kovaa kotimaista nimeä; The 69 Eyes, Hanoi Rocks sekä (pienin varauksin) jopa hänen infernaalinen majesteettinsa HIM. Eli viisimiehinen ryhmä liikkui melko tummissa rock-vesissä, joissa sydän ei surutta selviä ja varjot kaartuvat aina kirkkaimmankin päivän ylle. Rosoisen rockin ympärille tarttuneet pienet gootti- ja metalli-vaikutteet eivät ehkä häikäisseet persoonallisuudellaan, mutta kun homma toimii niin kaikki kelpaa – ja Nitrokissin tapauksessa kaikki toimi jo suorastaan hämmentävän hyvin.

Bändi soitti yhteen aivan kuin viisikko olisi ollut yhtä elävää olentoa, kappaleet purivat ja tarttuivat hanakasti, eikä esiintymisessä voinut havaita pienintäkään epävarmuuden merkkiä. Kaikin puolin mallikelpoisen paketin kruununa toimi vokalistin karismaattinen ääni, joka sopi tyyliin kuin puna viiniin.

Nitrokiss tarjosi illalle avauksen, joka veti vertoja yhtyeen nimelle. Viimeisenä kuultuSin City (?) oli jo sellaista pyöritystä, että allekirjoittanut odottaa piakkoin ilmestyvältä pitkäsoitolta tämän keikan valossa erittäin paljon.

Seuraavaksi lauteet valtasi Etelä-Suomesta kotoisin oleva Fokker, joka juhlisti samalla uunituoreen … Has Landed debyyttialbuminsa julkaisua. Pari vuotta sitten perustettu yhtye uskoo vaihtoehtoisen kitararockin, melankolisen poppiksen sekä tumman jälki-grungen sekoitukseen, jossa mikään näistä aineksista ei nouse määräävään asemaan.

Yleisöä oli tässä vaiheessa kertynyt lavan läheisyyteen jo huomattavasti enemmän, vaikka perisuomalaiseen tyyliin kukaan ei vielä uskaltautunutkaan liian lähelle. Fokker polkaisi settinsä reippaasti liikkeelle, mutta syystä tai toisesta ryhmä ei tahtonut saada konettaan oikein kunnolla käymään. Vauhdikkaammissa siivuissa nelikon dynamiikka toimi jo mainiosti, mutta kun vauhti tippui alkoi Fokker menettää nopeasti korkeutta. Hermostuneisuutta vai mitä, mutta myös kappaleiden nimet tuntuivat unohtuvan spiikkausten koittaessa vokalisti Markku Kirveeltä miltei järjestelmällisesti.

Onneksi bändin sisäinen solmu aukeni sentään jo muutaman biisin jälkeen, minkä tapahduttua loppukeikka olikin sitten yhtä nousujohteista juhlaa aina viimeiseen vetäisyyn saakka. Uuden kiekon kolmestatoista kappaleesta suurin osa taisi soida, ja myös vuoden takaiseltaAeroplane To Heaven ep:ltä kuultiin ainakin pari siivua. Rankemmissa siivuissa bändi pääsi revittelemään muutamaan kertaan todella herkullisesti ja energia alkoi väistämättä heijastua myös yleisöön. Etenkin All Good Things ja eräs toinen loppusetin groovaavasti jyräävä ralli (jonka nimestä ei ole tietoa) pisti jo puntit tutisemaan yhdellä jos toisellakin.

Tultaessa ohjelman siihen kohtaan, jossa bändi vetäytyy lauteilta ja kuulijat taputtavat sen takaisin, päätti Fokker hieman yksinkertaistaa totuttuja kuvioita. Mitäpä sitä suotta poistumaan, sillä voihan ne ekstrat tarjota vaikka heti peräänkin, säällisen puolen minuutin tauon päätteeksi. Näin siis tapahtui, ja kuten jo edellä tuli todettua, meno sen kun vain parani aina väistämättömään loppuun saakka.

Fokkerin lyötyä pillit pussiin alkoi pitkä ja perusteellinen roudaustauko, jonka aikana lavalta siirrettiin miltei kaikki aiempien bändien välineistö sivuun. Tauon päätteeksi entiseen verrattuna huomattavasti tilavammalle estradille kapusi illan viimeinen esiintyjä, englantilainen Die So Fluid. Toista albumiaan pikkuhiljaa valmisteleva trio starttasi samalla viiden päivän ja neljän keikan mittaisen Suomen pikarundin.

Avausbiisin ensitahtien iskeytyessä takaseinään Die So Fluid oli jo käytännössä voittanut yleisön puolelleen, eikä ryhmä antanut tämän jälkeen otteensa kirvota missään vaiheessa tippaakaan. Kun näyttävän näköinen laulaja/basisti Grog pyysi parin biisin jälkeen yleisöä tulemaan rohkeasti lähemmäs, toteltiin femme fatalen sanoja viipymättä. Rohkeimmat antoivat nyt myös käsiensä nousta ylös, päät keikkuivat biisien tahdissa ja useat jalat tapasivat rytmiä Rocksin lattiasta.

Bändi pidättäytyi käsittääkseni poikkeuksetta debyyttinsä Spawn Of Dysfunctionin materiaalissa, joka sitten käytiinkin melkein kannesta kanteen lävitse. Mitenkään kyseistä albumia aliarvioimatta on todettava, että Die So Fluid sai livenä reilusti lisää vetoa kappaleisiinsa. Groovaavasti puristelevaCircus Of Sin, vihaisesti huutava Suck Me Dry, vaanivasti keinuva Tripitakaja raskaasti rullaava Disconnected nousivat jokainen tahollaan pieniksi huipentumiksi, vaikka erot levytettyihin versioihin olivat lopulta lähinnä kosmeettisia. Samoin setin raskaimmat tapporaidat, kuten Bitterness By Discipline ja Spawn Of Dysfunction, saivat aikaiseksi odotettua mekkalaa sekä liikettä.

Die So Fluidin tyylissä yhdistyvät juuri sopivassa suhteessa asenteikas punk, rähjäävä rock, häivähdyksenomainen metalli sekä grungen möyrintä. Rocksin lavalla tuo tyylien hieno sekoitus tuntui löytävän ihannepisteensä, joten ei ollutkaan mikään ihme, että keikan jälkeen bändin paidat ja levyt tekivät hyvin kauppansa.

Teksti ja kuvat: Mika Roth